VANHEMMUUS

Kasvatuskulttuuri yhteiskunnassamme


2006

 

 

Länsimainen yhteiskunta menettää otteensa kulttuuristaan.

 

Tähän väliin slogan:

 

KULTTUURI ON KASVATUS - KASVATUS ON KULTTUURI

 

 

Yhteiskunnan ottaessa enemmän vastuuta yksilön puolesta ihmiset kuvittelevat että heillä on yhä enemmän oikeuksia, yhä vähemmän vastuuta.

 

Perinteisinä aikoina perhe oli paitsi äiti ja isä sekä lapset, myös isovanhemmat,  jopa useamman sukupolven myötä.

 

Tapakulttuuri, perinnetieto siirtyi saumattomasti vanhemmilta lapsille ja sukupolvilta toisille.

 

Yhteiskunnallisesti perhe oli tärkeä opastus miten yhteiskunnan jäseneksi tullaan. Mitä ei saanut tehdä, mitä piti tehdä, milloin, missä ja miten. Lapsista tuli yhteiskuntakelpoisia aikuisia.

 

Sitten yhteiskunta alkoi kehittyä.

Huolestuttiin, huolehdittiin lapsista joilta puuttui perhe.

Haluttiin heidät yhteiskunnan piiriin. Ratkaisut olivat keinotekoisia, orpokoteja, kasvatusvanhempia mutta aina oli tarkoituksena tehdä (siis: tehdä) heistä yhteiskunnan jäseniä.

 

Teknologia alkoi kehittyä. Vaikuttaen myös yhteiskuntaan inhimillinen hyvinvoinnin taso; elintaso alkoi nousta.

Asenteet muuttuivat ja kokonainen perhe käsitteenä ei ollut enää niin tärkeä sillä yhteiskunta tuki ja otti vastuuta heistä joilla oli taloudellisia ongelmia selvitä.

 

Tuli mahdolliseksi olla yksinhuoltaja.

 

Tämä lopullisesti rikkoi tabun perheestä.

 

Mutta se rikkoi myös yhteiskunnallisen rakenteen, jatkuvuuden.

Toisaalta yhteiskunta antoi yhä enemmän vapauksia mutta se vaati jäseniltään myös yhä enemmän valmiuksia ja uhrauksia.

 

Enää ei kotona opita miten hoitaa pikkuveljeä, -sisarta. Enää ei opita käymään isomummia katsomassa; heitä joko ei ole tai uusioperheessä heitä on "liikaa" jolloin vahvoja tunnesiteitä ei niin muodostu.

 

Tässä vaiheessa äiti jää yksin; yksinhuoltajayksikkö jää roikkumaan tyhjiöön jossa - parin sukupolven myötä -  ei ole ohjetta eikä mallia miten selvitä arkipäivästä miten selvitä yhteiskunnallisesta osanotosta ja vaikuttamisesta. Avustajien kenttä on niin pirstoutunut että todellisen, jokapäiväisen selviämisavun saaminen on hankalaa ja vähäisin voimavaroin mahdotonta.

Ei ole mummoa; vaaria kotona selvittämässä ja auttamassa.

 


 

Tässä tulee yhteiskunnan - yhteiskunnan toimivuuden ja jatkuvuuden vuoksi - tulla mukaan.

 

Koulun yläluokilla tulee olla päivittäisen perusselviämisen opinnot!

 

Siis niinkuin entinen yhteiskuntaoppi mutta paljon laajempi: aivan kotona elämisen perusteista alkaen. Kodin talous, kotitalous, lastenhoito, terveydenhoito, liikkuminen ja osallistuminen yhteiskunnassa, yhteiskunnan oikeudet (äänestäminen jne.) ja velvollisuudet. Kaikki tyynni...

Mutta ennenkaikkea miten elän lapseni kanssa?

[ks. kansalaisuuteen!]

Tämä kokonaisuus kuuluisi saada kasvaville nuorille tietouteen siinä kuin Pohjanmaan joet ja historian merkkivuodet.

Miten Suomi toimii, miten olet osallisena, yhdenvertaisen kansalaisena mukana siinä - halusit tahi et.

 


 

"Oikeasti" tämä olisi perheessä tapahtuvaa oppimista pitkällä kaavalla mutta kuten edellä on havainnoitu, joissain tapauksissa se vain ei toimi; ei edes voi toimia.


 

Vielä vedoten sloganiin: hirveän yksinkertaistetusta ajatusrenkaassa kiteytyy yhteiskunnan jatkuvuus.

Nyt tämä ketju on katkeamassa.

Onko se hyvä vai paha...

 

Huomioikaa muuten monien muiden kulttuurien perhekeskeisyys!


TAKAISIN